SIELUKIRJOITTAMINEN® on monen mielestä kiinnostava ja houkutteleva mahdollisuus sukeltaa oman tiedostamattoman mielensä puolelle. Useimmiten halutaan parantaa itsetuntemusta, mutta myös ihmissuhteita. Usein Sielukirjoittamisesta puhuttaessa, ensimmäinen sana tai toteamus on, että "pelottaa". Miksi omien syvimpien tunteittemme kohtaaminen sitten on niin pelottavaa? Ehkä osittain siksi, kun emme tiedä mitä tulee esiin, kestämmekö asioiden esiintulon tai voivatko ne viedä toimintakykymme? Nämä ovat monesti niitä ensisijaisia huolenaiheita. Haluaisimme mieluummin jonkun toisen kohtaavan omat tunnekiemuransa – esimerkiksi parisuhteessa, kuin että itse lähtisimme avaamaan itseämme.
Jos lapsuudessa on tapahtunut asioita, jotka ovat selvittämättä, vievät ne voimavarojamme ja rajoittavat elämäämme nykyhetkessä. Lapsuuden traumat ja käsittelemättömät kokemukset vaikuttavat elämäämme tässä hetkessä niin pitkään, kunnes avaamme mahdolliset muistoboksit.
Yleensä SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessi vapauttaa muistoja ihmiselle itselleen sopivalla tavalla ja tahdilla – jollekin nopeammin ja toiselle hitaammin. Sielukirjoittamisen perimmäinen ajatus on, että emme saa enempää muistoja tai tapahtumia kuin kykenemme käsittelemään ja kestämään. Ei mielemme tarkoitus ole saada meitä toimintakyvyttömiksi vaan optimaalisesti toimiviksi.
Ongelmat ilmestyvät silloin, kun tietoinen mielemme ei osaa toimia tiedostamattomien tuntemustemme kanssa vaan tunnemme olevamme esimerkiksi täysin yksin ja maailman hylkäämiä. Tätä ongelmaa ei Sielukirjoittamisessa juuri ole, kun prosessi on alusta loppuun tuettu oman ikiaikaisen viisautemme valossa. Saattaa kuulostaa kornilta, mutta prosessissa toimimme pitkälti itsemme ohjaajina, meillä on kaikki tarvitsemamme tieto hyppysissämme. Mikään ei kuitenkaan korvaa luotettavaa kuuntelijaa tai olkapäätä ja mahdollinen tukitaho on hyvä olla aina olemassa.
SIELUKIRJOITTAMINEN® on apuväline, jonka avulla voit päästä käsiksi sellaisiin tunnelukkoihin, tapahtumiin, jotka syystä tai toisesta ovat tallentuneet tiedostamattoman mielesi puolelle ja aiheuttavat suorasti tai epäsuorasti esimerkiksi parsuhteeseen paineita. Onhan selvää, että esimerkiksi lapsuus-/nuoruusajan tunnekylmyys, hyväksikäyttö tai perheväkivalta eri oireineen ja muotoineen nostattavat syviä pelon ja ahdistuksen tunteita yhä, kun taas tunnekylmässä ympäristössä kasvaminen voi nostaa esiin erilaista surua ja uupumusta, suorittamista, merkityksettömyyttä, ahdistavia tunteita ja oireita, jotka jokaiselle näyttäytyvät eri tavoin omasta historiasta riippuen. Tällaiset kokemukset luonnollisesti ovat osasyitä erilaisille parisuhdeongelmille.
Vaikka omat kokemukseni ovat hurjia, mahtuu joukkoon myös lämpimiä hetkiä yhtä pitämisestä, ystävyyden syvimmästä luonteesta ja rakkaudesta. Miten paljon piilotamme hyviäkin tunteitamme ikävämpien tuntemusten alle, jos olemme joutuneet himmaamaan olemistamme varhaisina vuosinamme? Tunnekylmyys ja tunteiden kohtaamattomuus voivat vielä aikuisinakin vaikuttaa meissä. Onpa kyse sitten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, hyväksikäytöstä, kiusaamisesta, yksinäisyydestä tai vaikkapa lapsuuden syyllisyydestä tikkarin varastamisesta johtuen... Lapsen käsittelemättömät tunteet ovat vapautuessaan oivalluttavia ja usein lohduttavia, vaikka aihe olisi mikä.
Lapsi, joka on esimerkiksi joutunut kohtaamaan lapsuudessaan hyväksikäytön, on joutunut läpikäymään monenlaisia tunteita pelosta häpeään ja syyllisyyteen. Nämä tunteet vaikuttavat meissä aikuisina eri asiayhteyksissä. Saatamme alistua. Saatamme häpeillä kehoamme tai toisaalta häpäistä toisia. Saatamme tuntea epämääräistä ahdistusta, inhoa tai turtuneisuutta – jopa tunnottomuutta. Tällaiset parisuhdeongelmat voivat auttamatta toimia poikkiteloin suhteen edistämiselle tai kehittämiselle. Lapsella ei ole kykyä oivaltaa ja käsitellä vaativia tunnetiloja, joten ne tallentuvat mieleen ja kehoon. Kuvaan tätä usein kapseloitumisella. Tunteet kapseloituvat meihin. Ja kapseli aukeaa, kun jokin nykyhetken tilanne muistuttaa aiempaa kokemusta aiheuttaen meissä epämääräistä oloa ja omituisia tuntemuksia, poissaolevaa käyttäytymistä tai vetäytymistä.
Erilaisten tunteiden vapauttaminen alitajunnan kapseleistaan voi ymmärrettävistä syistä siis tuntua pelottavalta. Usein siksi, että ehkä tiedetään lapsuudessa olleen jotain eikä uskalleta palata sinne – saati nähdä syytä sinne palaamisessa, kun nykyhetki on "ihan ok". Toisaalta ei myöskään ehkä muisteta omasta lapsuudesta juuri mitään ja siksi pelätään verhojen raottamista. Olisikin ehkä hyvä kysyä itseltään, että toiminko pelosta vai luottamuksesta käsin? Olenko valmis auttamaan itseäni vai haluanko pakoilla itseäni hamaan tappiin saakka?
Olenko vastuullinen aikuinen omassa elämässäni ja suhteissani? Kiinnostaako aihe edes?
Teenkö vastuullisen aikuisen ratkaisuja oman elämäni eteen vai piilotanko vanhat muruset maton alle ne kiertäen ja ohittaen? Välinpitämättömyys itseämme kohtaan heijastelee luontevasti myös ympäristöömme. Jos syyttelemme tai saamme syytöksiä välinpitämättömyydestä, onko kyse siitä vai syyttelijän omasta välinpitämättömyydestä, esimerkiksi suhteessa?
Herätämme usein toisissa sitä, mitä itse olemme, vaikka kuinka pyristelisimme tätä ajatusta vastaan. Tämä ei käy järkeen ennen kuin sen on omalla kohdallaan tiedostanut ja oivaltanut. Toinen voi parisuhdekriisissä esimerkiksi syyttää toista asioista, joita itse tekee eri yhteyksissä. Monesti suhde voi olla myös niin uomiinsa kangistunut, ettei alistuva osapuoli juuri toisen sanomisia edes epäile ennen kuin niihin menee sisään tarkastellen ensin omia tekemisiään ja sitten vasta toisen. Suhde voi kaikin puolin olla toimintahäiriöinen ilman, että kumpikaan sitä oikeastaan edes oivaltaa. "Nyt vaan elellään vaikeita aikoja".
Kohdataan ehkä jatkuvaa kritiikkiä, ristiriitaa, henkistä väkivaltaa ja tyytymättömyyttä. Suhteen syytetty osapuoli elää riittämättömyydentunteessa samalla, kun tuntee tekevänsä jo kaikkensa toisen tyytyväisenä pitämiseksi ja uuvuttamalla itsensä yhteisen elämän eteen. Syytetty on usein suhteen alistuva osapuoli ja ehkä tiedostamattaan odottaa sitä päivää, kun voisi olla onnellinen ja elää rauhassa, tyytyväisenä – minkään kuitenkaan muuttumatta. Toinen taas syyllistää pienimmästäkin inhimillisyyden osoituksesta, unohduksesta tai epähuomiosta, joka nostaa pintaan valta-asemaa pitävän omia, vanhoja hylkäämiskokemuksia. Parisuhde on kriisissä.
Syyllistäjä elää vanhoja hylkäystraumojaan. Kuten myös syytetty. Kumpikin omissa rooleissaan ymmärtämättä suhteessa vallalla olevaa dynamiikkaa, jonka ulkopuolisten on usein helppoa nähdä jopa ensisilmäyksellä. Tasapaino voi myös järkkyä ja syytetty vaihtaa asemansa syyttäjäksi, kun ensin oivaltaa alkuperäisen syyttäjän epäoikeudenmukaisuuden. Jos syytetty siis jossakin vaiheessa herää tarkastelemaan tilannettaan ikään kuin ulkopuolelta.
Pienistä oivalluksista voi päästä eteenpäin myös parisuhteen ongelmista ja epätasapainoisista lähtökohdista, mutta eipä oikeastaan siitä käsin, että toisen olisi ensin muututtava – riippumatta siitä, miten todenperäistä se olisikaan. Suositeltava järjestys liikkeellelähtöön olisi ensin omaan itseen ja elämään kohdistuvien odotusten tarkastelu, siitä omien toiveiden tunnistaminen sekä kaikkien näiden tutkiminen yhdessä. Silloin voi syntyä oivalluksia, joiden pohjalta konkreettiset teot, rohkeus ja uskallus pitävät toisiaan kädestä.
Toinen ihminen ei ole täällä tehdäkseen minun elämästäni, sinun elämästäsi, sellaista kuin siitä haluaisimme. Me itse olemme. Parisuhde on tuki, ei mahdollistaja, ei vastuunkantaja tai toisaalta vastuuton pesä, jossa vastuu jakautuu yhdelle. Parisuhde voi tarjota suojaa ja kasvun edellytykset, turvallisesti. Sen ei tule rajoittaa tai toimia pelosta käsin toista arvostellen, syyllistäen, pelotellen tai piikitellen.•
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä
Heräsikö ajatuksia?
