Oman edun tavoittelu alkaa pienistä asioista, kuten siitä, saako karkkeja yhtä paljon kuin sisarus tai kaveri. Tällaiset lapsuudessa tapahtuneet riidat ovat aikuisen helposti ratkottavissa: laitetaan puoliksi tai ylimääräinen annetaan vaikkapa aikuiselle riidan sovittelijana toimimisesta. Lapset ovat näin pitkälti tyytyväisiä ja jatkossa osaavat toimia mallin mukaan.
Entä, jos aikuista ei ole paikalla tai karkkijako tehdään epäreilusti, esimerkiksi isomman oikeudella? No, melko varmasti toinen jää epäreiluuden tilaan. Lapsi tuntee epäreiluuden ja väärinkohtelun itsessään, muttei osaa työstää sitä ilman apua. Huutaminen ja riehuminen tällöin ei juurikaan auta, jos kukaan ei ole auttamassa. Tarvitaan aikuinen ohjaamaan lapsia tasapuolisuuteen tai ainakin ymmärtämään tilannetta miksi toinen saisi tällä kertaa enemmän. Ja että seuraavalla kerralla sitten vaillejäänyt saisi vastaavasti osansa.
Jos ohjaus puuttuu, voi esimerkiksi vanhempi sisarus käyttää isomman oikeutta joko opitusti tai, koska tuntee aiemmin joskus jääneensä paitsi ja sisaruksen ansaitsevan häntä vähemmän. Tämä tunne saa hänet jatkossakin pitämään kynsin ja hampain kiinni siitä, mitä hänellä itsellään on hyppysissään. Tällaisen tunteen vetämänä eri keinot otetaan käyttöön. Myös toisen huijaamisen ja varastamisen riskit ovat silloin olemassa. Tarpeeksi jotakin saanut antaa mielellään omistaan. Vaille jäänyt ei anna, vaikka hänellä olisi yllin kyllin ylimääräistä.
Jakamisen taito on jalo ja varsinaisen haasteellinen ihmisille, joilla on ollut epäkohtia lapsuudessaan. Lapsuudessaan vaille jääneet hamstraavat aikuisenakin erilaisia asioita, etteivät vain jäisi ilman. Ja silti tuntevat olevansa vailla. Aletaan edistämään esimerkiksi omaa ja lähipiirin etua, jätetään huomiotta reiluus, tasapuolisuus, ammattietiikka tai yleiset moraalikäsitykset. Kaikki tämä, koska omassa sisimmässä on keskeneräisyyksiä.
Herää kysymys, että minkälaisia lapsuusajan traumoja kansan asioista päättävillä tahoilla mahtaakaan olla? Kun epätasa-arvoiset päätökset tehdään sellaisten eduksi, joilla jo karkkipussi on täynnä ja muilla ammottaa tyhjyyttään. Jos edut ovat selvästi muita ammattiryhmiä paremmat vain siksi, että on saatu itse niihin vaikuttaa, niin, millaisia syviä itsearvostuksen puutteita tämä viestittääkään? Se viestii pelosta ja epäluottamuksesta. Syvästä egoismista.
Oman pedin petaaminen ja tulevaisuuden tien siloittelu. Se on sielun näkymisen kaipuuta. Se on egon kautta elämistä. Olemisen ongelmallisuutta. Sielullista yksinäisyyttä. Miten suuri pelko vaillejäämisestä pohjalla täytyy ollakaan ja syvä epäluottamus elämää ja sen kannattelemista kohtaan... hakeutua nyt asemaan, jossa sitten voi säädöstellä itselleen mahdollisimman optimaaliset sekä turvalliset olosuhteet ja talouden nimissä polkea muiden olosuhteita.
Raha ja sen olemassaolo tuo monelle turvaa ja toimeentulo on näemmä isommissakin kengissä tiukilla, kun asemaansa hyödyntäen täytyy ohjailla asioita itselleen edullisimpaan suuntaan, jopa vastoin yleisiä pelisääntöjä ja moraalia. Valta-aseman väärinkäyttö, on se sitten itsen ja lähipiirin edun tavoittelua tai oman selustansa turvaamista, lähtee aina pelosta. Pelosta, että jää jotakin vaille. Pelko löytyy myös isommista kengistä.
Jos jo kansaa 'johtavat' tahot toimivat pelon kaoottisen energian pohjalta, mikä lienee lopputulos? Kansan asioista päättävien tahojen suurin tarve tuntuisi olevan omiin sielunmaisemiinsa syventyminen egoistisen elämänmenon ja talouden hallinnan sijaan. Kansan edun mukaista olisi vaatia moraalisesti oikeamielisiä ihmisiä ja seurata tämän toteutumista. Toki talous ja ego pelaavat kentällä omaan rooliaan, muttei koskaan pelon ja vaillejäämisen tai yksittäisten ihmisten, alojen tai ammattinimikkeiden etuoikeutuksina tai vippaskonstein hankittuina verohelpotuksina.
Miten moni päättäjä olisi valmis sukeltamaan omiin mielenmaisemiinsa? Miten monelle tekisikään hyvää kattavat psykologiset testit syväluotaavine eettisine ja moraalisine näkökulmineen... olisitko itse valmis sukeltamaan syvälle? Jos sinä et ole, miksi kukaan muukaan olisi? Muutos kuitenkin alkaa yksilöstä. Jos yksilö ei ole valmis kantamaan omaa vastuutaan itsestään, miksi päättäjätkään kantaisivat? Sanotaan, että kansa valitsee kaltaisensa johtajat. Jos aloitamme paranemistyön itsestämme, ei johdossakaan todennäköisesti kauaa olisi vääränlaisia, vallanhaluisia oman etunsa tavoittelijoita.
Ihminen, joka toimii omasta vaillejäämisestään ei voi olla oikea henkilö päättämään muiden asioista. Olisiko nyt kuitenkin niin, että traumatisoituneimmat ja tunnekylmimmät ihmiset johtavat tätä maailmaa? Tämä ei ole syytös. Tämä on vain tekoihin ja tehtyihin linjauksiin perustuva arviointi. Esimerkiksi koulutus- ja lapsiperheisiin kohdistuvat leikkaukset. Vain tunnekylmä ihminen vie tulevaisuudelta pohjaa. Vain omaa etuaan tavoitteleva miettii vain tätä hetkeä. Päättäjien pitäisi olla katse tulevaisuudessa, näkökulma toivossa, ei pelossa tai omassa navassa. Peräänkuulutan aikuismaista, moraalista ja eettistä vastuunkantoa niiltä, jotka isoja päätöksiä tekevät.
Ihmisen, joka ei ole tottunut muuhun kuin pelkoajatteluun, on vaikeaa kääntyä tottumastaan ajatusmallista pois. On luonnollista ettei se tapahdu hetkessä sormia napsauttamalla eikä tietoisen mielen päätöksestä. Oikeat kysymykset kuitenkin voivat johtaa pois pelon polulta. Kansa olemme me. Sinä ja minä. Meillä on mahti vaatia oikeamielisyyttä ja tasapuolisuutta. Sinulla on se mahti. Minulla on se. Meillä yhdessä.
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä
Heräsikö ajatuksia?
