"Kuolema ei ole loppu vaan alku jollekin uudelle". Kuolema on harha, jumiutunut käsitys elämän päättymisestä. Kuolema on verhottu mustaan, koska ei tiedetä mitä toisella puolella on. Niin, ei kai ole tieteellisesti pystytty todistamaan elämää elämän jälkeen... Silti merkkejä siitä on, jos vain viitsii kaivella, kuunnella ja lukea.
Tällaiset todisteet usein vain ohitetaan huuhaana, hölynpölynä ja jopa sekopäisen hourailuna. Entäpä jos näin ei olekaan? Joutuisimme kantamaan elämämme tekoset mukanamme, hyvittämään ne seuraavalla kierroksella tai kohtaamaan ne silmästä silmään ennen eteenpäin siirtymistämme, JOS tästä elämästä tietoista elämää olisi kuolemamme jälkeen.
Entä, jos kuolema edustaakin vapautumista sielun ja kehon kahleista, täydellisen tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden tuskista tai herkkääkin herkemmän sielun kaltoinkohtelusta tästä karustakin, elämäksi kutsutusta todellisuudesta? Näin muutamme merkityksen erilaiseksi, eikä se nykytietomme valossa ole sen harhaanjohtavampi kuin kylmänkalmainen tuntematon. Valintakysymys. Minulle valinta on selvä.
Tiedätkö mitä vastasyntynyt tietää vai luuletko, ettei hän tiedä mitään? Kun katsot vastasyntyneen silmiin, ovat ne avoinna kuin maailmankaikkeus. Entä, jos vauva on syntynyt sieltä, minne sielut vaeltavat pitkän matkansa jälkeen? Vauvassa on ihmeet puhtaimmillaan.
Onko kuolema siis jonkin alku vai loppu? Sekä että. Ei ole alkua ilman loppua. Ei ole elämää ilman kuolemaa, kehollisen olomuodon siirtymää ja siitä luopumista. Miten pitkään oma kulkupelimme jaksaa meitä kuljettaa, on arvoitus. Silti piiskaamme sitä mitä erilaisimmin tavoin.
Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?
Kuolema jo sanana pelottaa. Se on täynnä merkityksiä ihan jopa siinä määrin, että hyvä jos siitä uskaltaa puhua tai ääneen sanoa. Se on täynnä pelkoa, sairautta, kalmaa ja kylmyyttä. Se on meidän itsemme luoma käsite, joka on yhtä totuudenmukainen kuin edellä mainittu viittaus huuhaaseen. Entä, jos kuolema ei olekaan loppu vaan pelkkä sielun vapautus kehollisesta taistelusta? Sielu pitää kaiken tärkeän mukanaan ja loput opimme uuden kulkuvälineemme avulla. Kulkuväline on hieno vempele, mutta ei ainut. Sielu jatka matkaansa kun menopeli ei enää pysy mukana.
Kuolemako surullinen? Onhan se. Luopuminen asioista, ihmisistä, eläimistä, tottumuksista ja tavoista ovat kytköksissä toisiinsa. Yhdistämme ihmiset, asiat, tavat ja tottumukset ja niistä irroittautuminen on vaikeaa. Ei ole helppoa luopua huonostakaan suhteesta saati hyvästä. Suhde, johon liittyy tuskaa voi tuntua yhtä pahalta luopumisen suhteen kuin hyväkin. Ei ole kyse luopumisesta itsessään vaan ihmisen kehittämistä tavoista ja tottumuksista, ja siitä, että kuinka pärjää toisesta luopumisen jälkeen – tai kuoleman jälkeen.
Olenko tarttuva tapoihini vaiko valmis vastaanottamaan jotain uutta? Olenko vanhassa kynsin ja hampain kiinni niin, että poskilihakseni puristavat hampaani yhteen ja huuleni tiukkaan viivaan ja jatkan elämääni hampaat irvessä, selviten? Olenko valmis luovuttamaan ja jatkamaan, hyväksyen elämän monimuotoisen vaihtelevuuden? Vai pidänkö kiinni, luovuttamatta, hyväksymättä kuoleman väistämättömän kutsun?
Se on. Se tulee. Sitä ei pääse karkuun eikä piiloon.
Siksi elämä tässä ja nyt onkin niin arvokasta.
Elä. Opi kuolemasta. Älä katkeroidu siitä.
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä
Mitä on SIELUKIRJOITTAMINEN®?
SIELUKIRJOITTAMINEN® on rauhoittava, rentouttava ja stressiä vähentävä kurssikokonaisuus. Tehokas työkalu piilotettujen ja pinnan alla piilevien tunteiden vapauttamiseen, jotta elämä voi olla optimaalista kaikilla osa-alueillaan. Lue lisää >
