Anteeksianto voi tuntua helpolta tai sitten ihan kamalan vaikealta. Vaikeusasteen määrittää oikeastaan se, että miten ymmärtää syyt anteeksiantamiselle tai vastaavasti syyt ja selitykset tekojen/sanojen takana. Teoista/sanoista riippumatta on anteeksiannon vaikeus kiinni siitä, että miten hyvin tai syvällisesti kykenee ymmärtämään tekijän syitä ja lähtökohtia. Ei pelkkä "anteeksi" sanana mitään ratkaise vaan anteeksiantajan ymmärrys ja tiedostaminen sen takana. Kun ymmärrys asiaa kohtaan kolahtaa, voi anteeksianto olla seuraava luonnollinen askel. Anteeksianto voi olla tietoinen tai tiedostamaton prosessi, jossa ykskaks huomaa 'unohtaneensa' ennen niin kivuliaat asiat tai toisaalta yllättyvänsä siitä, ettei aihe enää tunnu samalta kuin ennen.
Anteeksianto on iso aihe ja sisältää parhaimmillaan massiivista pohjatyötä. Se ei ole yhden sanan konsepti vaan ymmärtämisen pitkä ketju, jonka lopputulos voi optimaalisimmillaan olla anteeksianto. Se voi olla kivulias ja opettavainen prosessi, joka kouluttaa sekä anteeksiantajaa että toista osapuolta. Olen huomannut, että mitä vähemmän pystyn ymmärtämään syitä tekijän tekojen/sanojen taustalla, sitä vaikeampaa minun on löytää itsestäni anteeksiantoa.
Ikuinen vihanpitäminen ei tunnu hyvältä
Se on epäterveellinen tunnepatouma. Viha kun luonnollisesti tuntuu vapautuvan suhteellisen pikaisinakin ryöpsähdyksinä ja sittemmin haihtuen vapautuessaan ilmaan... entä, jos vihaansa ei ole oikein koskaan voinut vapauttaa? Entä jos se on patoutunut, koteloitunut jäämistö jossakin mielen perukoilla? Mitä sitten tapahtuu, kun ihminen nykyhetkessä kokee jotakin vihaan liittyvää tunnetta ja pohjalla on patoutuneita, vanhoja tuntemuksia? Entä, jos ne ovat tiedostamattomia? Entä, jos tunnetta ei uskalla enää juuri edes koskettaa, kun se tuntuu niin valtavalta tai sen seuraukset ovat arveluttavat jopa siinä määrin, ettei ihminen itse muista vihanvallassaan tekemiään tai sanomiaan asioita? Ratkaisevaa olisi se, miten silloin kykenee toimimaan tunteistaan huolimatta. Jos sen sijaan henkilö on esimerkiksi dissosioitunut, ei tällä tunnu juuri olevan mahdollisuuksia toimia rationaalisella tai yleisesti odotetulla tavalla.
Antaako ihminen reaktioilleen vallan vai toimiiko tunteen ulossaattajana vastuullisen ihmisen tavoin ei oikeastaan ole valinnan paikka vaan tunne sen sijaan purkautuu dissosiaatioista käsin vanhalla, opitulla tavalla. Kun joskus oikein ihmettelemme joidenkin ihmisten käytöstä, voi kyse itse asiassa olla dissosiaatiosta. Tämän tiedostaminen voi auttaa sekä ihmistä itseään että häntä ympäröiviä ihmisiä. Ihminen voi toimia mitä ihmeellisemmällä tavalla ja tätä muut pitävät kaiken kaikkiaan omituisena, arvaamattomana – ymmärtämättä ja kummastellen. Uskon, että dissosiaatio on yleisempää kuin tiedämmekään.
Miksi puhun dissosiaatiosta, vihasta ja tunnepurkauksista anteeksiantoaiheen kanssa? Siksi, koska yllättävän monelle oman elämäni traagiselle tapahtumalle on alkusyy suurella todennäköisyydellä löydettävissä patoutuneesta pelon ja vihan tunteesta, ja toisaalta varmasti myös toteamatta jääneistä dissosiaatioista. Traumatisoitunut ihminen voi olla dissosioitunut ja usein tällainen henkilö reagoi ja toimii pirstaloituneesta mielestään käsin ilman, että itsekään tätä ymmärtää. Uskon, että traumatisoitunut ihminen luo traumatisoituneita ihmisiä. Uskon myös, että traumoihin perustuvat käytöshäiriöt ovat yhteiskunnassamme yleisempiä kuin tiedostammekaan. Ehkä sodan peruja. Ehkä jotakin muuta.
Jälkikäteen dissosioitunut ihminen ei välttämättä edes muista juuri mitään epärationaalisista tekemisistään tai sanomisistaan. Kun anteeksiantoprosessissaan on esimerkiksi ymmärtänyt dissosiaation ja traumatisoituneen mielen olemuksen (on nämä sitten lapsuuden mistä tahansa tapahtumasta johtuvia), on anteeksiantokin helpompaa ja olo sitä kautta vapautuneempi.
Viha tai pelko voi olla tekijä, jota seuraa anteeksiannon prosessi
Tehdään tai sanotaan harkitsemattomia esimerkiksi vihan vallassa. Kun tunneilmaisun tavat ovat kypsymättömiä, on ihmisen vaikeaa ymmärtää omia tunteitaan ja osata toimia niiden kanssa oikein, rakentavasti tai haluamallaan tavalla. "Oikein toimiminen" voi tuntua jopa mahdottomalta.
Olen itsekin vihapäissäni tehnyt harkitsemattomia ja oikeuttanut monenlaista käytöstä puuskissani. Ajatellaan monesti, että pakkautuneet vihan tunteet ovat haastavia kaikille, mutta erityisesti naisille, jotka ovat kasvaneet "kiltti tyttö"-muottiin. Miehille ja pojille vihan näyttäminen tuntuu kulttuurissamme olevan avoimempaa ainakin päällisin puolin (kun taas yleisesti ajatellaan itkemisen kuuluvan pääasiassa naisille). Todellisuudessa asiat eivät ole näin yksioikoisia. Moni kokee, ettei juuri minkäänlaisia tunteita ole oikein koskaan saanut näyttää – on sitten mies tai nainen.
Tuttavani tytär perheineen ja ystävineen lähti retkelle naapurimaahan viime keväänä. Tyttären kaveria pelotti laivamatka ja tästä johtuen tämä alkoi itkemään. Kyseessä olivat 13-vuotiaat lapset. Itkevän tytön äiti oli toisten tyttöjen suureksi hämmästykseksi sanonut lapselleen, että: "Lopeta itkeminen, se on noloa!".
Elämme vuotta 2017. Sotavuosista ja "tunnekylmistä ajoista" luulisi olevan kulunut jo pitkä aika. Silti koemme yhä hetkiä, joissa tunteiden näyttäminen koetaan nolona. Edellä mainitun esimerkin äiti opetti näin oman käyttäytymismallinsa sekä omalle että muiden lapsille. Valitettavasti kaikki lapset eivät voi vastaavalla tavalla ottaa tällaisia asioita kotonaan esille, ihmetellä ja jakaa, vaan he omaksuvat mielipiteen itselleen etenkin, jos pohjalla on jo vastaavaa ajatusmallia tai vaihtoehtoisesti muuta verrokkia ei ole. Lapsi voi ottaa kyseisen mallin käyttöönsä totuutena ilman kyseenalaistamista.
Anteeksiantamista silmällä pitäen on tärkeää ymmärtää omia tunteitaan
Mitä paremmin ymmärrämme itseämme, sitä helpompi meidän on pitkävihaisen ehdottomuuden sijaan ymmärtää muitakin. Uskon, että mitä syväluotaavammin avaamme itseämme ja kipupisteitämme, ympäristömmekin seuraa perässä. Olemme itsessämme avainasemassa. Kun availemme omia solmujamme, avaamme myös näkemyksiämme ja ymmärrystasojamme. Pehmenemme emmekä suhtaudu asioihin niin ehdottomasti.
Jos vastakkain käyty keskustelu ei ole mahdollinen, joutuu anteeksiantava taho käymään anteeksiantonsa keskenänsä läpi ilman toista osapuolta, jolloin ymmärrys on kyettävä löytämään itsestään.
Kannatko sinä kaunaa jostakin?
Mitä voisit tehdä ymmärtääksesi tätä tunnetta paremmin ja auttaaksesi itseäsi päästämään irti?
Auttaisiko asian aukikirjoittaminen, siitä puhuminen tai avautuminen?
Anteeksiantaminen vapauttaa, mutta vasta, kun prosessi on loppuunkäyty. Vasta, kun asia on käsitelty eri näkökulmista voivat kaikki siihen liittyvät tunteet hellittää otteensa.
Hyppää mukaan sisäisten tunteittesi löytöretkelle >
Maija Luomala, SIELUKIRJOITTAMINEN®-prosessin kehittäjä
Heräsikö ajatuksia?
